Mikä suomalaisessa talouskeskustelussa mättää?
 |
║ Kirjoittanut: Heidi Kiikka ║
Käsittelen tässä kirjoituksessa suomalaisen talouskeskustelun ongelmakohtia sekä niiden suhdetta demokraattiseen julkiseen keskusteluun. Suomalaisen talouskeskustelun ongelmakohdat liittyvät mielestäni: 1) uusklassisen taloustieteen ylivaltaan, 2) visiottomuuteen, sekä 3) ekonomistinaisten vähäisyyteen. Tarkastelen, minkälaisia vaikutuksia esille nostamillani ongelmakohdilla on sekä deliberatiiviseen että radikaalidemokraattiseen julkisuuteen.
Jürgen Habermas sisällyttää demokratiaan kansalaisten oikeuden julkiseen keskusteluun. Julkisuus nähdään siten sekä a) tilana eli niin kutsuttuna julkisona, että b) toimintana. Deliberatiivisella demokratialla tarkoitetaan sitä, että kansalaisten keskustelun tuloksena syntyvä konsensus huomioidaan poliittisessa päätöksenteossa. Pierre Rosanvallonin radikaalidemokratia on puolestaan kritiikki Habermasin teorialle. Se painottaa demokraattista haastamista, vastustamista sekä yksilöiden suoraa toimintaa muutokseen (Fenton 2016, 59 & Herkman 2024).
Uusklassisen koulukunnan ylivalta
Taloustieteistä löytyy noin 30 erilaista koulukuntaa, mutta uusklassinen taloustiede on saanut yksin ylivallan muista taloustieteen koulukunnista. Uusklassista taloustiedettä opetetaan niin meillä Suomessa kuin muuallakin maailmassa taloustieteenä. Vaikka olen itse kauppatieteiden maisteri, tosin rahoituksessa, en ollut koskaan kuullut mainintaa tästä valtavirtataloustieteestä. Ymmärsin asian vasta, kun taloustieteen professori Ha-Joon Chang kävi luennoimassa Helsingin yliopistolla. Ymmärtämättömyyteni hävettää, mutta uusklassisen koulukunnan hegemoniaa ei ole käsitelty suomalaisessa julkisessa keskustelussa, ainakaan niin, että itse olisin havainnut tämän.
Uusklassisen taloustieteen lähtökohtana on itsekeskeinen rationaalinen yksilö, joka toimii varmassa maailmassa, jossa kaikki riskit ovat laskennallisia. Fokus on vapaissa markkinoissa, vaihdannassa sekä kulutuksessa. (Chang 2023.) Se ei huomioi demokraattisia arvoja, kuten yhteisen hyvän eteen tehtyä yhteistyötä tai epäitsekkyyttä (Amandae 2024). Muut taloustieteen koulukunnat eroavat joko poliittisissa tai eettisissä olettamissaan. Eri koulukunnilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Yksikään koulukunta ei pysty yksinään selittämään kaikkea. Chang onkin sitä mieltä, että yhden hallitsevan koulukunnan malli on kaventanut taloustiedettä, ja toivookin taloustieteen moninaistuvan. (Chang 2023.) Omasta valtiotieteilijän näkökulmastani katsottuna tämä yhden hallitsevan maailmankuvan kautta katsominen näyttäytyy absurdilta, sillä maailma ei ole niin yksinkertainen, että yksi teoria selittäisi suoraan kaiken.
Ekonomistit toimivat poliitikkojen ohella talouskommentaattoreina julkisuudessa. Suomalaisten ekonomistien rooli on Timo Harjuniemen mukaan kasvanut 1990-luvun lamasta alkaen. Ekonomistit toimivat hänen mukaansa yleiskommentaattoreina, ennemmin kuin varsinaisina tieteen tekijöinä. Yhteiskuntatieteilijöiden rooli on taasen hiipunut, vaikka yhteiskuntatieteilijät kommentoivat 1960-80 -lukujen aikana taloutta kaikkein aktiivisimmin. (Harjuniemi 2024.)
Mielestäni on helppo nähdä, että suurin osa ekonomisteista kuuluu uusklassiseen koulukuntaan. Ekonomistit ovatkin jossakin elämänsä vaiheessa tehneet tietoisen ideologisen valinnan tähän valtavirtakoulukuntaan liittymisestä. Ekonomisti Anni Marttinen on tässä harvinainen poikkeus, sillä hän on sanonut kuuluvansa taloustieteen feministiseen koulukuntaan. Ympäristötaloustiede on myös kasvattanut suosiotaan. Ongelmana on, että taloustiedettä pidetään luonnontieteiden kaltaisena tarkkana, täsmällisenä ja objektiivisena tieteenalana. Tämä on kuitenkin kritiikitön, postitivistinen, ja paikkaansa pitämätön katsantokanta taloustieteen olemuksesta. Taloustiede on pohjimmiltaan yhteiskuntatieteiden kaltainen tieteenala, jossa on selviä omaan maailmankuvaan liittyviä arvolatauksia, niin kutsuttuja ideologioita. Näistä vain ei julkisesti keskustella. Marttinen onkin toivonut, että ekonomistit toisivat esiin maailmankuvansa julkisuudessa (Kauppalehti 12.11.2023 & Yle 18.4.2023). Changin mukaan 1800-luvulla puhuttiin vielä poliittisesta taloustieteestä, mutta uusklassinen koulukunta lyhensi tämän taloustieteeksi, jolloin keskustelun poliittiset arvolataukset lakaistiin maton alle piiloon (Helsingin Sanomat 28.6.2023). Se, miksi suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut ovat alistuneet tällaisen kapean taloustieteen opettamiseen jää tällä haavaa mysteeriksi. Aihetta tulisi ehdottomasti tutkia tarkemmin.
Koska talous pyörittää maailmaa, on taloustieteellä ja julkisella talouskeskustelulla merkittävä vaikutus yhteiskuntaan, ja sitä kautta myös demokratiaan. Yhden vahvan osapuolen, eli uusliberalismia, globaaleja markkinavoimia ja talouseliittiä edustava uusklassinen talousääni, kaventaa dialektista moniäänisyyttä. Natalie Fenton puhuukin siitä, että informaatiopohjan kaventuminen heikentää demokratiaa, ja lisää yhteiskunnallista epätasa-arvoa (Fenton 2016, 5, 23, 54-56). Näin marginalisoidut vaiennetaan (Held 2006, 246), tässä tapauksessa kansalaiset.
Talouspoliittinen keskustelu on visiotonta
Olen kiinnittänyt huomioni siihen, että suomalainen talouspoliittinen keskustelu on visiotonta. Julkisesta keskustelusta näyttää puuttuvan kaikki suuret unelmat ja utopiat paremmasta maailmasta. Hyvinvointivaltion rakennusvaiheen kulta-aikana, 1960-luvulla, yhteiskunnassamme oli suuria unelmia. Enää tällaisia ei ole. Sitra vahvistaa havaintoni. Talouspoliittinen keskustelu näyttäytyy Sitran mukaan lyhytjänteisenä, kapea-alaisena, ja eliitille suunnattuna (Hellström 2022). Sitran mainitsemaan lyhytjänteisyyteen on helppo yhtyä, sillä talouskeskustelua käydään ajankohtaisissa akuuteissa kysymyksissä. Eliittisuuntautuneisuus näyttäytynee siten, että keskustelusta jäävät inhimilliset vaikutukset ja eettiset ulottuvuudet sivuosaan. Mediavälitteinen julkinen keskustelu antaa Fentonin mukaan sijaa vallalle (Fenton 2016, 68). Talouskeskustelua käydään myös liiaksi ylätasolla, eikä kansantajuisella kielellä. Visiottomuus ja päämäärättömyys loitontaa ja vieraannuttaa ihmisiä osallistumisesta yhteiskuntaan, mikä heikentää demokratiaa.
Deliberatiivisessa julkisuusihanteessa kansalla tulisi olla mahdollisuus konsensuksen löytämiseen (Herkman 2024). Fenton nostaa esiin seikan, että köyhillä on kaikkein vähiten vaikutusvaltaa, sillä he jättävät äänestämättä vaaleissa, toisin kuin rikkaat, joita muutenkin kuunnellaan. Tämä johtaa kierteeseen, jossa köyhät jääväävät itsensä politiikasta, mikä heikentää heidän demokraattista vaikutusvaltaansa, mikä puolestaan johtaa entisestään tasa-arvon heikkenemiseen. Näin syntyy demokratiaa rapauttava spiraali. (Fenton 2016, 13, 23, 81). David Held painottaakin diskurssien merkitystä kollektiivisissa ongelmissa (Held 2006, 253).
Sosiaalinen media on mahdollistanut radikaalidemokraattista haastamista (Fenton 2016, 59). Toisin kuin deliberatiivisessa julkisuusihanteessa, jossa painotetaan konsensusta, voi radikaalidemokratiassa vapaasti olla eri mieltä. Tällaisessa keskustelussa haasteena on se, että osapuolet poteroituvat ja yhteiskunta jakautuu entistä enemmän, synnyttäen antagonistista vihanpitoa, yhteisen hyvän sijaan. Radikaalidemokratia ei siksi istu deliberatiiviseen demokratiaan (Fenton 2016, 81). Juha Herkman esittikin luennollaan sivukommentin, että eikö ole haastettu jo tarpeeksi? Olen samaa mieltä. Haluaisin mieluummin kannattaa Frankfurtin koulukuntaan kuuluvan Jürgen Habermasin ajatuksia. Näen myös Antonio Gramscin ajatukset hegemoniasta lohduttavana siten, että eliitin on lunastettava alamaistensa hyväksyntä (Herkman 2024). Juha Sipilä saikin tuta kansalaisten epäluottamuksen, kun hän kommentoi, ettei hän ryhdy enää kansan kusitolpaksi. Pääministeri Petteri Orpoa odottanee samanlainen kohtalo. Orpon hallitus on huomioinut kansalaisten mielipideilmaisut harvinaisen heikosti päätöksenteossaan.
Ekonomistinaisia on epäluonnollisen vähän
Naisten erittäin vähäinen osuus ekonomisteista on pistänyt silmääni jo pitkään. Harjuniemen esille nostamasta Etlan ja Evan perustamasta Ekonomistikoneesta löytyy 73 miestä ja 11 naista. Mediassa ekonomistimiesten näkyvyys on tätäkin suurempi ja naisten vielä vähäisempi. Olen miettinyt, johtuuko ekonomistinaisten vähäinen määrä siitä, ettei taloustiede kiinnosta naisia, vai onko naisten nousu ekonomisteiksi torpattu jonkinlaisella syrjinnällä? Siksi päätin tätä kirjoitusta varten käydä läpi kaikki omasta entisestä opinahjostani, Hankenilta, valmistuneet kansantaloustieteen maisterit ja tohtorit. Omassa tieteenalassani rahoituksessa, naisten osuus on ollut hyvin alhainen menneinä vuosikymmeninä, joten odotin naisten osuuden olevan myös kansantaloustieteissä vähäinen. Yllätyksekseni naisten ja miesten osuus valmistuneista maistereista olikin hyvin tasapainoinen. Vuosien 1981-2008 aikana Hankenilta valmistui nimittäin 71 naista ja 82 miestä maisteriksi. Yksittäisten vuosienkaan välillä ei näyttänyt olevan suurempaa vaihtelua. Pieni tutkimukseni näyttää sen, ettei syy naisekonomistien vähäisyyteen ainakaan ole naisten kiinnostuksen puutteessa taloustiedettä kohtaan. Hankenin kansantaloustieteen tohtoreissa naisia oli samana tutkimusajankohtana kuitenkin huomattavasti vähemmän: 2 naista ja 8 miestä. Tohtorinaisten vähäinen määrä voi olla yksi syy ekonomistinaisten vähäiseen määrään, vaikkakaan se voi olla koko totuus, sillä kaikki mediassa esillä olevat ekonomistit eivät ole tohtoreita. Pieni empiirinen tutkimukseni ei kerro vielä todellisia syitä naisekonomistien vähäisyyteen, mutta torppaa kuitenkin vähintään olettaman, ettei taloustiede kiinnostaisi naisia. Tulokseni perusteella ekonomistinaisia tulisi olla enemmän.
Kansantaloustieteen maistereiden tasainen sukupuolijakauma ja tohtoreiden epätasainen jakauma, johtaa kysymykseen, onko Hanken ja muut oppilaitokset yrittäneet kannustaa naisia tohtoriopintoihin? Tohtorintutkinnosta olisi todennäköisesti ollut naisille merkittävästi apua työelämässä, sillä tutkinto olisi taannut oikeudenmukaisemman urakehityksen ja toiminut myös suojakilpenä syrjinnälle. Omalla kohdallani Hankenilta valmistumiseni aikaan mietin tohtorinopintoja, mutta kukaan Hankenilta ei houkutellut minua jatko-opintoihin. Uskon, että houkuttelu olisi voinut johtaa naisekonomistien suurempaan joukkoon. Mitä työelämään sitten tulee, olen finanssialalla itse nähnyt ja kokenut sinne pesiytyneen naisvihamielisyyden. Uskon siksi, että ekonomistienkin kohdalla sama voi olla mahdollinen. En nimittäin usko, että kaikki ekonomisteiksi kyenneet naiset ovat valinneet kotiäitiyden tai siirtyneet muihin töihin.
Ekonomistimiesten runsaudella ja ekonomistinaisten vähäisyydellä on vaikutus demokratian toteutumiseen. Ainakin siten, etteivät naiset pääse samalla tavalla kuuluviin julkisuudessa kuin miehet. Siitäkin huolimatta, ettei naisia ole eksplisiittisesti suljettu demokratian ulkopuolelle, on naisia kautta historian estetty osallistumasta demokraattiseen toimintaan syrjimällä (Held 2006, 88-90). Jürgen Habermasin edustaman Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian fokus on nykyhetkessä, joka on rakentunut menneisyyden käytänteille. Kriittisen teorian mukaan maailmaa on mahdollista muuttaa paremmaksi ja tasa-arvoisemmaksi, kun toimijat tulevat tietoisiksi omasta vääränlaisesta vallankäytöstään. Jos tahtoa löytyy muutokseen, on yhteiskunnasta mahdollista tulla yhä suuremmalle joukolle syrjimättömämpi, ja siten myös parempi. (Hoy & McCarthy 1996, 18.) Kohdistan nämä kriittiset huomioni erityisesti ekonomistien organisaatioille ja taloustieteelliseen yliopisto- ja korkeakouluopetukseen. Ei ole hyväksyttävää, että naisekonomisteja on niin vähän kuin vielä tänäkin päivänä on!
Johtopäätökset
Törmäsin tämän esseen kirjoitusprosessin aikana Claus Offen ja Ulrich Preussin päätelmään, että poliittisen päätöksenteon tulisi olla faktaperusteista, tulevaisuuskeskeistä, sekä muita huomioonottavaa (Held 2006, 232). Tutkijoiden päätelmät istuvat lähes yksi yhteen omien ajatusteni kanssa, sillä nostin suomalaisen talouskeskustelun ongelmakohdiksi: 1) uusklassisen taloustieteen ylivallan, 2) visiottomuuden sekä 3) ekonomistinaisten vähäisyyden. Tarkastelin sitten näiden vaikutuksia deliberatiiviseen ja radikaalidemokraattiseen julkisuusihanteeseen.
Jürgen Habermasin asettamat standardit julkiselle keskustelulle käsittävät: osapuolten kunnioittamisen, valtasuhteiden puuttumisen, tasa-arvoisen osallistumisen, perustelujen tärkeyden, konsensuksen saavuttamisen, yhteisen hyvän, julkisuuden, vastuullisuuden ja rehellisyyden (Amandae 2024). Nostan johtopäätöksissäni huomioni erityisesti valtasuhteisiin sekä osapuolten tasa-arvoiseen osallistumiseen, jotka eivät näytä toteutuvan suomalaisessa julkisessa talouskeskustelussa. Uusklassisen taloustieteen ylivalta vaikuttaa siihen, ettei julkinen talouskeskustelu ole valtasuhteista vapaa ja tasa-arvoinen tila. Talouskommentaattorit näyttävätkin hyödyntävätkin strategista viestintää, omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen, ei yhteisen hyvän luomiseen. Talouskeskustelun visiottomuus, lyhytjänteisyys ja eliittifokus johtaa siihen, etteivät kaikki pääse mukaan julkiseen keskusteluun. Erityisesti heikommassa asemassa olevien ääni ei pääse kuuluviin, kun taas rikkaampia kuunnellaan eniten. Tämä kehityskulku johtaa epätasa-arvon kasvuun yhteiskunnassamme. Ekonomistinaisten luonnoton vähäisyys taas vaikuttaa siihen, että naiset jäävät talouskeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskunnallisen keskustelun tulisikin deliberatiivisessa julkisuusihanteessa olla mahdollisimman moniäänistä. Vaikka Suomi on yksi demokratian mallimaista, näyttää suomalainen talouskeskustelu sen, ettei meilläkään yhteiskunnallinen keskustelun tila ole parhaalla mahdollisella tolalla. Sosiaalisen median välityksellä käydyssä radikaalidemokraattisessa keskustelussa on puolestaan nähtävissä hyvinkin selkeitä jakolinjoja, jotka eivät myöskään ole kovin terveen demokratian merkkejä. Antagonismi johtaakin Hoyn & McCarthyn mukaan lopulta tuhoon (Hoy & McCarthy 1996, 127). Medialla on merkittävä rooli siinä, keiden ääni pääsee kuuluviin yhteiskunnassa. Talouden ja politiikan eliitti pääsevät parhaiten esiin deliberatiivisessa julkisuudessa, kun taas äänekkäimmät ja kärjekkäimmät pääsevät esiin radikaalidemokraattisessa julkisuudessa. Esseeni perusteella deliberatiivinen julkisuus näyttäytyy eniten tilana, ja radikaalidemokratian julkisuus toimintana.
Lähteet
Amandae, S. (2024). Contemporary Issues of Democracy and Communication: Digital Transformation of the Lifeworld and Critical Responses. Luento.
Chang, Ha-Joon (9.6. 2023). Edible Economics - A Hungry Economist Explains the World.
Kommentit
Lähetä kommentti